Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.
Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi, toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma puumerkkinsä.
Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan, hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.
Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!
Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää, mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan. Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille ketririnteilleen.
II OSA
HÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT
I.
Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli Vahbiksi.