Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei ole vaara kaukana."
Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.
V.
Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa, mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut — isommaksi oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän lähti ulos ravintoa etsimään.
Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden varalle.
Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.
Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria [camassia esculenta, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.
Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.
Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut. Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.
Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun. Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.