VAHBIN PENIKKA-AIKA
I.
Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.
Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.
Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.
Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe, sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä enemmästä kuin kahdesta.
Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.
Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään, kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä, ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas, penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.
Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".
Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.