Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi pienokaisilleen:
"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."
Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään. Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun, jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.
Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti, että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.
Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu. Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli, se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä jokea kohti näkymättömiin.
Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.
Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut, sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun. Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi, seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen kylkiluista.
Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.
Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.