Viimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä vähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä kaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi lähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi kallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin merkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli ympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä alaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi, sitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä kääntyi ja pakeni metsään.
Se oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa; vanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa oikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi itsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen, hän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän näki mudassa jället — hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen karhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä, pettämätön nenänsä sanoi, "nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan jället". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja siinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle sanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä hetkellä tahansa.
Vahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut vähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu näin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa laiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä suunnasta, johon vieras oli kulkenut — ja se oli hamasta penikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.
Tämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään lähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen askeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa kyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän olisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt niin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät olisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja hänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt takaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen tiennyt?
Ontuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä kierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo vuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt peräämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä suunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen rotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja Vahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta tiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa rotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi tappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen kurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati virtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi kulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua, hän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran hengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.
Kun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se seuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli kahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren muukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne lähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi puuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän mörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä pitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan saanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä paheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä juoksemisen että tappelemisen kykyä.
Joskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan tappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri juossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa pettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän paremman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi vihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.
Toisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut mieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas jaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt, ei kuulunut.
Vahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin puoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla. Näitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa, niinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin enemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa lääniä sai jäädä vieraalle.
Kului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi takakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.