Tappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli muuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi murtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos rohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt ollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes vähän paranisi.

Siitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako. Vahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi kohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen vieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.

Lopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla — niillä samoilla paikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon päivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi ollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan eräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän juuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes oraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven vierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua. Hän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki — ennen aikaan hän olisi hypännyt — ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia tuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän lähti taas pakoon — minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi tie — uudelle karjakartanolle vievä.

Mutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin huomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, "pyörrä takaisin, pyörrä ja pyri vuorille", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa sillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti hän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja puitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen oli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas juurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti päästä — pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.

Ja tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli kukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista maistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut tappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa oli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset jäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle tutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi jälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten takana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei ollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana — pois, pois piti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin epävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta kamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin kuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan, mutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä puoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli sitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi kalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään erästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle raadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän valkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt puoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa kaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se lupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran näki tämän paikan.

Syvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli ollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa mahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä silmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa näköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että siinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt oli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena etsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.

Poikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen pitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja miksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän etsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen nenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, "tänne! tänne nyt!"

Hän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat höyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista vartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen sen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä seisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut, vahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan. Erän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei ymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin silmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei edes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.

Vanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi tieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen mahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa sankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle ruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena päivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.