XIV
TAPPELU
Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.
Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.
Se on kaunein lintu koko maassa.
Mitä? Kolibriko?
— Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.
— Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, — sillä "nämä verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään muistiinsa.
— Loruja! sanoi Sam. — Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta, mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja, eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne tappelivat.
— Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. — Veripunainen tanager. Missä sen näit?