Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon, haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu, ja emoskunkki peräytyi ulos takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.

Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen sydäntäsärkevän mii-auu-mii-auun toisensa perästä. Se koski Janin sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa — vanha emokissa — ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään, vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.

Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää. Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen, joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton, skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt. Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.

Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi. Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille paikan hänen eläinsankariluettelossaan.

Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan vartioivan emokissan voima on lannistumaton.

Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä, mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.

X

ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT

— Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä, kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän, katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni. Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon takapuolta ja katosi oksien sekaan.

Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen tikan lähtemään pesästään.