— Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista kertaa.
— Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen: murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.
— Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista — se on paljasta kirjaviisautta.
Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.
Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.
Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun heidän seurustelustaan.
XI
KEUHKOPALSAMI
Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:
— Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]