Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi, että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa, rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri, palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.
Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä voivansa sanoa samaa itsestään.
Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki. Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.
Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä, niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.
Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia — vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.
Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon. Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle; päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.
Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi tekemään piippua — oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan, että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.
Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen — muutamia sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt — sanoi sitten "ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin kesken jäänyttä työtä.
Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan, kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa ja olla onnellinen kuin kuningas — olla todellinen valtias kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja hänen ikiomansa.