— Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.
— Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä. Halloo, mitä —
Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva, ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta — Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen Colt-revolveri.
— Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen silmänsä syttyivät. — Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.
Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: — Taidan käydä täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?
— En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan, oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.
— Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi mummon luo.
— Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. — Tulkaa sisään, Kaleb, ja istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?
— He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko katkerasti. — Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?
— Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin siitä ihan vapisen.