— Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.
— Hänen täytyy elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen täytyy elää — oi Jumalani, hänen täytyy elää.
Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä. Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti. Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä. Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli päämääränsä.
XIII
ILVES
Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja, laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.
Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta janoisessa maassa.
Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä. Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.
Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.
Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan, se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan edellä.