Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili poikansa kadotetun sielun puolesta.
Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään. Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.
Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.
Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi: — Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta.
Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:
— Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin kaunis.
Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.
Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:
— Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?
— Niin kyllä, mitä sitten?