Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.
Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta takametsäkaudestaan.
Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta, jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin vähän metsän tähteitä.
Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin — katolilaisten ja protestanttien väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.
Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä; siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä. Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa, halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä, jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi. Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten" keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon. Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä, suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista poikansa keralla muurasi talonsa itse.
Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.
Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika, jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:
— Tule Sam ja anna Janille kättä.
Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa, niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu. Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa kedoilla ja metsissä — olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.
— Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, — mutta huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.