— Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. — Vai säännöt! Jopa nyt.
Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan pensaikon luo.
— Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?
— En, herra Raften.
— Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.
Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki kapeatakaan kaistaletta.
— Se on nahkapuuta, sanoi Raften. — Sitä intiaanit käyttävät; sitä täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.
Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.
Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään
Raften sanoi: — Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.
— Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam suojelevalla äänellä. — Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa. Eikös se olekin oikeata ainetta?
Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille — taikka oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.