— Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. — Tuuli kaatoi sen.
— Mitenkäs niin kävi?
— En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.
— Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen, mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:
— Miksette tee oikeata tiipiitä?
— Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?
— No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole laiminlyöneet työtänne — saatte ottaa vanhan vaununpeitteen. Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään merkitsevästi vilkuttaen. — Paras kysyä häneltä.
Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti söivät perheen pöydässä.
— Isä, saammeko mennä Kalebin luo?
— Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät. Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan, omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi: