— Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta. Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin ehkä viiden dollarin arvoinen — ainakin hän niin väitti, ja ehkä hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa — ja sitten hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla. Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:
"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."
— Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata sen mahassa.
— Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti kallistui Raftenien puolelle.
— Ei suinkaan, vastasi Sam; — on vain niin kummallinen. On paljon sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut, joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi kaunokaiseni".
— Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he olivat tulleet noita-akan mökin luo. — Siellä on ullakkohuone, ja se on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.
— Mitä varten?
— Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.
— Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan kasvitohtori.
— No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä maannut.