Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla "viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville, ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä ja katseli häntä.
Jan punastui — vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti, ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.
Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti, olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen ilme.
Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen, huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin hänelläkin — karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän rantakallion kupeella.
— Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.
Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:
— En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo viheltävä lisko on.
Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. — Neljäkymmentä vuotta takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.
Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan mittainen.
— Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko, vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä. Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.