— Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen näköisenä ja sanoi lopuksi:
— Intiaaneilla ei ollut höyliä.
— Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.
Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.
— Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven palasia.
— Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain jaloin tietä tarpomaan — ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään, niin sitten nähdään kumpi voittaa.
Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.
— Entä kärjet? hän kysyi.
— Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. — Intiaanilla tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet, mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat sen teräväksi.
— Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, — tehdä muutamia senkin mallisia.