— Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.
— Miksei kummallakin tavalla?
— Meillä ei ole suonta.
— Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin, minkä jälkeen Si jatkoi: — Minusta näyttää, että sulat on pantava viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.
— Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.
— Sinä olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä, sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi; kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta käyttäen.
Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni, sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan ja sijalle jäävän sileä musta rengas.
Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa liima saattoi kuivua.
Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi, omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.
— Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.