Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki, lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin, jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää. Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.
He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.
"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"
Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."
"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen aion tuoda."
Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies voi etsiä johtoa — kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.
Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt. Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli haavottunut.
Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.
Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun sarvaan jäljet.
Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen, seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on mennyt."