Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.

Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.

Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.

Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä. Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön. Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka, joka vielä piteli sarvia.

Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen; menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.


[XLIX.]
Rolf eksyksissä.

Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin, eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä, miksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja partioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa ja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät kokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.

Metsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä oli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas ulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen parven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat, oli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan siivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain pelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan myrskyssä.

Kyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven kaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi runsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven poikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä tusinan pari paistikkaiksi.