On kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata aseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja ihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen, saamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät harhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen kantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään etäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein osui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle juostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän hyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja puolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä kilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja tappoi sen nuolella.
Nyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa edestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet minutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla arvata, että ne olivat sininärhin kujeita.
Viimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja nuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.
Ylös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja vuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään pelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa hakemaan joustaan ja nuoliaan.
Hirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät uteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen seisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta lähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat loitommalle.
Hirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf kovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi lähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken aikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.
Hirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui toiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.
Hänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen piillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten kyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa jatkaakseen.
Päivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että jo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.
Se seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli, millä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan suunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun jättänyt.