Kaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan näkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.
Kolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.
Hän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi suuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai taas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.
Rolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun ja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän lähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi siinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää hän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän oli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi hirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne olivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan eteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän tähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä ei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili näköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua metsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon pohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla, vaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.
Hän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että hän oli eksynyt erämaahan; oli kulkenut kehää.
Lähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin etelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti, sinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta pitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin, jos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina. Mutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan puolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka minkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden muka aina pitäisi osottaa itää kohti, semmoinen on perimätieto. Mutta nyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.
Rolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta julma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin kaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon lehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt pääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi huimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa sitten kuullut opettajaltaan: "Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei tapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan pelko. Ei pidä pelätä, niin kaikki vielä selviää hyvin."
Hän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.
Hetken Rolf istui epätoivoon vaipuneena.