"Tuota noin", hän sanoi, "minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan kaakkoa kohti." Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi kolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. Oliko hän tosiaan kulkenut kaakkoa kohti? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka olisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas itselleen: "Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää. Huomenna kirkastuu taivas."
Hänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli ja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa kulkijaa.
Rolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi punainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti pienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen illallisensa.
Kun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.
Niin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita suojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen balsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja koivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja eksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.
Oravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf kyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi käynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti, niin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.
Heti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa metsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.
Rolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle. Onni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan. Toisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi pensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan. Puoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf, sitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin alas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä. Toinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä alaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin hän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain pahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän oli rampa ja kykenemätön kulkemaan.
Hän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti ryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja toivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko suuruutta.
"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on pelko." Ja sitten: "Aina sitä on joku pelastuksen keino." Nämä sanat kaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen puheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan joku keino, ja luja mieli sen aina löytää.