Rolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen pisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli päivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä istuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista kohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon valaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli Rolfin länsitaivaalla.
Nyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti laitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos hän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se oli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, — ehkäpä ei viikkoonkaan, — ja hänen täytyi nyt koota kaikki mielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä viimeistä onnettomuutta.
Jälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan uutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: "Juuri kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen ja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää."
Mutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun, ennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö. Kunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa toverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa toivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva metsä vaikeni huudon lakattua.
Sitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti, kuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka hän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut savun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua merkitsee, "minä olen eksyksissä", taikka "hätä käsissä".
Tämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa äärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja vihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi korkealle yli puiden.
Vaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan askeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin ruveta odottamaan.
Lihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen majailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten. Rolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky oli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.
Valmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään punajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti ne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat herkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta vaihtelua linnunlihan ohella.
Tunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä se oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan avukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla ja kahdella kainalosauvalla. "Ahaa!" hän huudahti. "Sehän onkin vastaus — tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää."