Hän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.
"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää lähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi. Katsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän lippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää Skookumia."
"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään", ja Martta eukko karkotti ruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen ympärillä.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Rolf huolestuneena.
"Sitä emme tiedä", kuului vastaus.
"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää", ja Rolf vilkaisi intianiin.
"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, aina — niin se on. Ain — ko mnää ole kovin avun darppes — mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina — aina — ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o mnuull liikka hyvä" — ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät kiitollisuuden kyynelistä.
Kuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa kättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen ääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.
"Suokuumetta", sanoi Kuonab. "Minä tuon hyvää rohtoa." Hän meni sen enempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria, joista hän teki teetä.
Annette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman kerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.