Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa, johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman onnellisena.
[LIII.]
Matkalla suureen kaupunkiin.
Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa — sano' Si Sylvanne.
Lapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki vilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta pukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui kanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti kohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin rannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja harppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana ja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät vilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin kauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän muisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää arvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.
Katsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: "Sanoppa, Rolf, oletko sinä intiani?"
"En".
"Oletko sitten veripuoli?"
"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja kaavannut Reddingissä, Connecticutissa."
"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä näytit niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään, muistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa iloitsevani siitä, että olet valkoinen."