Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte palkkaa?"
"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."
"Kelpaisinkohan minä?"
"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko lähteä jo huomenna?"
"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."
"No hyvä, asia on sovittu."
Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.
Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin kaikkia.
Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä, syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".
Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.