Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut kummallekaan tyydyttävä.
Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa, mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran eläissään moisella tärkeällä matkalla.
Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa, joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa "isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.
"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?" "Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.
Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui, kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".
Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan, säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen, mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.
"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui, pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi kiiltävät messinkinapit.
Warren piti ruokalaakin, — sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.
Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:
"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun saisin toisen kanuumiehen".