"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen voitte arvata. M-u-t-t-a" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten, silmissään leikkisä välähdys, "jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan, mitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti voittaisi", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan nuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.
"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita sairaita olekaan kuin ne, jotka luulevat itseään sairaiksi'," sanoi Rolf.
"Ehkä minun pitäisi ruveta vähentämään", vastasi Van Cortlandt. Mutta vähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista he arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin suulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan ollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu yksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut varsin säännöllisesti — kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia, merilöökkiä —, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin tulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.
Tämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa, tukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen sekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. "Hyvilläni minä olen, kun se loppuu", hän sanoi miettiväisesti, "en luule sitä nyt tarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä kaikista."
Tätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi uskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta, niin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen. "Tuo ei käy päinsä", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita, rohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja nostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti rohtolaatikon.
Kun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin hän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.
"Mieleeni juolahtaa", sanoi Rolf, "että viime kerran näin sen sillä paikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme."
Niin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan rohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa korkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä häntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän osasi uida ilmankin korkkipusseja.
Nopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat tavaroineen.
Rohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van Cortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan syömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: "Muistan kerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä lentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden latvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan lentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä lopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi pudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään vikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi."