Van Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin uutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan ennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut, oppinut metsätiedon ensimäisen taidon — hän osasi rakentaa ja sytyttää tulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen keinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli hänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.
Vakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa voimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin. Myöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki, jota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän, Van Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja melaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman uupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä puhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon ja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä hän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat viidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori vartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.
Oli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä tavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun. Tavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen kätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.
Kun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van Cortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään ollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa vanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää tuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin tuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin päälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen samalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen tulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. "Ei Skookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on tullut", sanoi Rolf.
Matka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen oli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat kotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa tapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin "jälleen kotona", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.
[LIX.]
Van Cortlandtin rohdot.
"Ettekö Te ole terve?" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna, nähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.
"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin", vastasi kysytty hyväntuulisesti.
"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat semmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä sairaan'."