Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti pohjoista.
Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan, että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä, rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain järven rannoille.
[LVIII.]
>Paluumatka Intiani-järvelle.
Nuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan ympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain kuluttua, "mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa". Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet tästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin tehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän tähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se sisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää kuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä varmin tie miehuuteen.
Rolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-, metsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin nyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut uneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä, ennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.
Ei ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi miehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa ja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin sytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka kolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi erämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.
Kun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa ensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin tekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä, enimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä ne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen hän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun kaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän sytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi, pisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt leimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla sammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.
Molempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: "Se ei näytä palavan." Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli hyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli ajatelleeksi: "Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen maailmassaan Albanyssa."
"Nähkääs", hän sanoi, "tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on koivuntuohta ja tuolla männynjuurakko." Hän otti kirveensä, hakkasi juurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin lastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä voinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi. Saatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis koettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä liekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli siitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes sitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi kasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin virittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi keitetty.