Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa, puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa ovat kuolemattomat.
Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin, johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta vallattava.
Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen, sillä huolimatta ystävien pilkasta hän tiesi, että Rolf palaisi häntä hakemaan.
Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.
"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."
"Fiuu, fiuuu — f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie. Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."
Ja olikin tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf, Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet. Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet, hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma, mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi jäljelle.
"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan, kun niitä tarvitaan."
Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän tästä suoriutuisi."
Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät. Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa, ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet, ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina, paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."