Kauan ennen valkoisen miehen tuloa Sinavat voittivat tämän maan ja omistivat sen Kuinnuhtekutista Shatemukiin saakka. Mutta sitten tulivat valkoiset, Manhattanista hollantilaisia ja Massachusettsista englantilaisia. Ensin he solmivat liittoja, sitten he keskellä rauhaa kokosivat sotajoukon ja hyväkseen käyttäen aselepoa ja sydäntalven juhlaa, jota kaikki heimot olivat tulleet viettämään valleilla ympäröityyn Petukuapenin kaupunkiin, piirittivät sotaväellään koko kaupungin, sytyttivät talot palamaan ja teurastivat niiden asukkaat lumikinoksiin kuin karjan, heidän yrittäessään paeta palavista taloista.
"Tuolla oli isäini suuri kylä", ja intiani osotti kädellään tasaista paikkaa, joka näkyi neljännesmailin päässä, Stricklandin niityn ja vuorenselänteen välillä. "Tuolla oli mahtavan Amogeronen talo. Hän oli niin rehellinen, että luuli kaikkien muittenkin ihmisten olevan rehellisiä, siis hän luotti valkoisiinkin. Tuo pohjoisesta tuleva tie oli mokkasinipolku, ja siinä paikassa, jossa se haarautuu Cos Cobiin ja Myanokseen, juoksi sillä sinä yönä nilkkaan saakka verta. Tuolta matalalta mäeltä tänne saakka lumi oli ruumiita mustanaan."
"Niin, montako sai surmansa? Tuhatkunta, enimmäkseen vaimoja ja lapsia. Montako hyökkääjistä kaatui? Ei ainoatakaan. Kuinka olisi kaatunutkaan? Olihan se rauhan aika. Meikäläiset eivät tienneet mitään — olivat ilman pyssyjä. Vihollinen oli väijytyksessä."
"Urhoollinen Mayn Mayano vain pääsi pakoon, sama joka oli katkerasti vastustanut päällikköä, kun rauha tehtiin, Taisteleva Sagamori, siksi englantilaiset häntä sanoivat. Hänelle oli nyt kaikki julki sotaa. Monta, monen monta päänahkaa hän otti. Hän ei koskaan pelännyt kahdenkertaistakaan joukkoa, ja hän voitti ja voitti, kunnes kävi varomattomaksi. 'Yksi intiani sagamori on parempi kuin kolme valkoista', hän ylpeästi kehui ja osotti sen jos kuinka monta kertaa todeksi. Mutta kerran hän päivänä pahana vain tomahaukki aseenaan hyökkäsi kolmen sotamiehen kimppuun, joilla oli haarniskat, pyssyt ja pistoolit.
"Ensimäisen hän tappoi, toista haavotti pahasti, mutta kolmannen teräskypäristä tomahaukki kilpistyi, eikä kapteenin ollut vaikea kymmenen askelen päässä seisoen ampua urhoollista Mayn Mayanosta läpi sydämen. Tuonne tuon mäen alle, Stamfordin tien varteen, jossa hän kaatui, leski hänet hautasi. Joen varressa, jolla on hänen nimensä, eli loput hänen kansastaan, kunnes vain isäni maja oli jäänyt."
"Isäni Cos Cob toi minut tähän lapsena, samoin kuin isoisä oli kerran hänet tuonut, ja hän osotti minulle kuninkaallisen Petukuapenimme paikan. Tuolla se oli tasangolla, ja tuolla on polku, jolla juoksi niin vahvalta verta."
"Tänne, matalaan soiseen metsään, jossa maa oli pehmeätä, teurastajat kasasivat vainajamme; aivan tuon kallion juurella, Asamukin rannalla, makaa murhattu heimo. Lastemme tapana oli 'Villihanhen kuukautena' nousta tuolle mäelle, koska kevään pienet sinivuokot siellä ensimäiseksi kukkivat. Minäkin käyn niitä usein katsomassa, ja kun istun ja katselen niitä, niin luulen kuulevani, kuinka yöllä palavassa kaupungissa parkuvat äidit ja lapset, joita tapettiin kuin kaniineja."
"Mutta minä muistan myös urhoollisen Mayn Mayanoksen. Hänen henkensä tulee minua auttamaan, kun istun ja laulan kansani lauluja — en sotalauluja, vaan lauluja toisesta maasta. Minä yksin olen jäänyt. Vielä vähän aikaa, niin olen heidän luonaan. Täällä olen elänyt ja täällä tahtoisin kuolla." Intiani vaikeni, ja jälleen hän oli vähänpuhuva.
Iltamyöhällä hän otti naulasta uuden laulurumpunsa, astui tyynesti korkean kallion huipulle, jossa hänen oli tapana rukoilla, ja hänen laulunsa sanat olivat nämä:
"Isä, me vaellamme pimeässä;
Isä, meillä ei ole ymmärrystä,
Pimeässä kulkien me päämme kumarramme."