Hän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi jotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono. Vihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.
[VII.]
Muiston harppu ja intianin rumpu.
Kuonabin tapana oli aamulla varhain kasteen aikana lämmittää tulen ääressä rumpuaan virittääkseen sen. Kosteina päivinä kalvo oli niin löyhtynyt, että sidesuoniakin täytyi kiristää. Mutta eräänä päivänä, kun suonet oli jännitetty ja kalvo lämmitetty, se äänsi niin kimakasti, että Rolf kääntyi kysymään, ja räiskis kalvo ratkesi halki.
"Se olikin vanha; teen uuden", virkkoi omistaja, ei muuta.
Rolf sai samana aamuna nähdä, kuinka se rakennettiin. Neljän tuuman vahvuisesta hikkorivesasta katkaistiin kuuden jalan pituinen kappale ja tämä sitten vuoltiin siten, että siitä tuli kolmea tuumaa leveä, keskeltä yhtä tuumaa vahva sälkö, syrjiltä ohut, toinen puoli latuska, toinen pyöristetty. Sälkö sitten taivutettiin suureksi vanteeksi, niin että latuska puoli tuli sisään päin, vannetta pehmitettiin kuumassa höyryssä ja vedessä, ettei se katkennut, jonka jälkeen sitä vähitellen supistettiin, kunnes silmukka oli viittätoista tuumaa läpi mitaten. Päät vuoltiin ohuiksi ja sidottiin päällekkäin raa'asta vuodasta leikatuilla nauhoilla, jotka oli vedessä pehmitetty.
Parkitsemattomasta valkohäntähirven nahkasta tulee paras rumpukalvo, mutta kun sitä ei ollut, niin Kuonab otti varastoistaan kallion alta vanhan vasikannahkan. Se sai olla yön lammessa likoamassa, jonka jälkeen karvapuolelle ripotettiin sammuttamatonta kalkkia ja valeltiin vettä. Seuraavana aamuna karva lähti helposti kaapimalla. Kun sitten kaikki rasva ja irtaimet säikeet oli vuodasta poistettu, asetettiin vanne sen päälle ja vuodasta leikattiin pyöreä kappale, joka oli vannetta joka puolelta noin viittä tuumaa leveämpi. Tämän reunan läpi pujoteltiin vankka raa'asta nahkasta leikattu nauha, jota sitten kiristettiin kuin kurenauhaa, kun nahkan reunat oli taivutettu vanteen yli. Sitten jännitettiin rummun taustan poikki neljästä kohdasta piukat kielet, niin että ne keskeltä kulkivat toistensa poikki ja syntyi kahdeksan puolaa. Näitten ylitse ja alitse jännitettiin keskelle vielä viimeinen kieli, jolla kalvoa voitiin jännittää niin paljon kuin haluttiin. Kun se oli kuivanut, niin se olikin hyvin kireällä, ja raaka nahka kovettuessaan sai melkein metallisen soinnun.
Rolf tunsi omituisen mielenliikutuksen, kun intiani sitä peukaloi. Mikä hänen luonteessaan siihen vastasi? Hän ei tiennyt sen enempää kuin joku sotamieskään tai pelastusarmeijalainen, mikä ihmeen voima ison rummun kalvossa on, kun se saa sielunkin väreilemään. Mutta voima siinä on, eivätkä viisaat takerru syytä kummeksumaan, vaan käyttävät sen tehoa kukin tarkoituksiaan varten, kuningas, joka vallitsee armeijaa, saarnamies, joka johtaa pelastusarmeijaa, ja loitsija, joka tahtoo hallita miehen punaisen kohtaloita.
Kuonab vihdoin lauloi laulunsa entisistä ajoista, kun hänen kansansa, Wabanakit, päivännousun miehet, tulivat länteen tiensä taistellen, kunnes omistivat kaiken maan aina suureen Shatemukiin saakka, jota valkoiset sanovat Hudsoniksi. Ja laulaessaan hän herätteli muistoaan, kunnes se avasi hänen sydämensä. Intiani sai vaiteliaisuuden maineen siitä, miten hän joissakin tiloissa käyttäytyi. Muukalaisia kohtaan intianit ovat vaiteliaita, umpimielisiä ja arkoja. Mutta keskenään he ovat niinkuin muutkin ihmiset, toiset hyvinkin puheliaita. Ja Rolf huomasi, että harvasanainen Kuonabkin saattoi wigwamin kodikkaisuudessa puhua hyvinkin avomielisesti, kun oikeata kieltä oli kosketeltu juuri oikealla tavalla.
Wabanakin laulu sai Rolfin kysymään: "Asuiko teidän sukunne aina täällä?" Ja sitten hän kappale kappaleelta sai kuulla hänen kansansa kohtalon.