"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään pimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun on täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun sunnuntaini."
Hänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot karttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta metsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä suinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi kuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena päivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea, kumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin tehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot. Sitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista pajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä sälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis. Sille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava, kuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista peitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli täydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän puhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut vähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.
"Ruohokuu" — huhtikuu — oli mennyt ja "laulukuu" pikkulintulaumoineen oli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä mieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni Asamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan korea "aunakeu'kin" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä, ja öisin "mukkavis", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja lukemattomat pienet sammakot, "kevätvikisijät", ääntelivät, ja ilmasta kuului omituista liverrykseen päättyvää "piint, piint", jonka Kuonab ilmotti suolinnun lemmensoitoksi — linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja pitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.
"Heinäkurppaako tarkotatte?"
"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'."
Kuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn reunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan suloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti hurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen värähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.
"Mikä se on, Kuonab?"
Intiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: "Se on jonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt."
Kului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: "Ei täällä ole nykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan puolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?"
Intiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät puheet katkaistakseen: "Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä."