"Siitä joukosta minä sain tarpeeni," sanoi poika, "koettivat tappaa minut tänä yönä. Onko teidän wigwamissanne minullekin tilaa pariksi päiväksi?"
"Ugh, tule," sanoi intiani.
Se yö oli ensimäinen, jonka Rolf nukkui wigwamin ulkoilmassa. Hän nukkui myöhään, eikä tiennyt maailmasta mitään, ennenkuin Kuonab kutsui häntä aamiaiselle.
[VI.]
Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.
Rolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja muutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin karannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab, Myanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty kulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin nyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä syytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän rangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin sukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.
Kaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä selvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi siitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka uhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän ihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka vuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta repaleisesta "Robinpoika Crusoesta" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli hyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston kalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.
Tuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä ja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta; niistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.
"Minne menette, Kuonab?" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin nousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään lähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran kuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin laulavan "hyvän metsästyksen runon" ja toisen runon, "kun hänen sydämensä oli paha." Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle hengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta aivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon. Tässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili Jumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota pidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti rukoillut, — olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.
Mutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan unohtanut — se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka viikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän karttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään puhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen enempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua Kuonab huomautti: