Tuo sinipunakka naama silloin muuttui melkein tuhkan karvaiseksi. Sen omistaja purki sisuaan sanattomaan raivoon. Hän "tiesi, että intiani se oli Rolfin opettanut. Kyllä intiani vielä saa nähdä", ja möräten, sadatellen, vihaa kiehuen se harmaapää syntinen liikkasi kuormattujen vankkuriensa luo.
[V.]
Hyvästi Mikko setä.
Sillä neuvo tulee yöllä, ja päivä on toimen aika; mutta hämyssä, kun ei ole päivä eikä pimeä, silloin on aika lymytä.
Rolf oli tullut tietämään edes sen, että hänen setänsä oli pelkuri. Mutta hän myös tiesi olleensa itse väärässä, koska oli laiminlyönyt työnsä, ja hän päätti oikopäätä palata takaisin, tuli mitä tuli. Siihen torumisen myrskyyn, joka häntä kotona odotti, hän ei vastannut juuri mitään. Hän olisi tuntenut pettymystä, ellei sitä olisi tullut. Hän oli tottunut siihen; hän tunsi taas olevansa kotonaan. Hän teki kovasti työtä, eikä puhunut mitään.
Mikko palasi kotiin vasta myöhään yöllä. Hän oli sen päivää vedättänyt Hortonille puita, siitä syystä hän sattuikin olemaan lähellä Kuonabia. Mutta tie kulki kapakan ohi, ja kotiin tullessaan hän oli niin pehmoisena, ettei voinut muuta kuin vähän mörätä.
Seuraavana päivänä oli ilmassa ukkosen uhkaa. Rolf kuuli setänsä kiroovan "tuota kiittämätöntä penikkaa — tehneekö suolan edestä työtä." Mutta sen enempää ei sanottu, ei tehty. Kahteen päivään ei täti kertaakaan lyönyt häntä. Kolmantena yönä Mikko katosi. Sitä seuraavana hän palasi, mies seurassaan. Heillä oli kopallinen kanoja ja Rolfia käskettiin pysymään poissa "tuosta pienestä navetasta".
Kaiken aamua hän tottelikin, mutta sopivassa tilassa hän kurkisti sinne heinäparvelta ja näki kauniin hevosen. Seuraavana aamuna "pieni navetta" taas oli auki ja tyhjä niinkuin ennenkin.
Sinä yönä tällä arvon parilla oli lystit muutamien vieraitten keralla, joita Rolf ei tuntenut. Valveilla maaten, miesten juominkia kuunnellen hän kuuli monta katkonaista viittausta, joita hän ei ymmärtänyt, ja toisia, joiden merkityksen hän saattoi arvata: "Yötyö aina kannattaa paremmin kuin päivätyö," j.n.e. Sitten hän kuuli oman nimensä ja äänen: "Mennään nyt ja tehdään selvät hänen kanssaan." Juopunut joukko aikoi tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa vanhan roiston yllytyksestä, se oli selvää, mikä tuuma lie muutoin ollutkin. Hän kuuli heidän kompuroivan ja kompastelevan portaissa. Hän kuuli: "Anna minulle tuo ruoska," ja tiesi olevansa vaarassa, ehkä hengen vaarassa, sillä he olivat viskihumalasta villinä. Rolf nousi äkkiä, salpasi oven, kääri kokoon vanhan mattoryysyn ja pani sen vuoteeseen. Sitten hän keräsi vaatteensa käsivarrelleen, avasi akkunan ja laski itsensä alas niin pitkälle, että vain pää oli akkunalautaa ylempänä, ja tapasi jalalleen lepopaikan. Niin hän odotti. Portaista kuului räyhääjäin läähätys, sitten koetettiin ovea aukaista; mukistiin, mitä lienee mukistu; sitten ovi murrettiin auki ja sisään hyökkäsi pari, tai ehkä kolme henkeä. Rolf ei tarkkaan nähnyt, oli siksi pimeä, mutta hän tiesi, että setä oli joukossa. Ruoskalla ja seipäillä he kävivät mattokäärön kimppuun sillä tavalla, että hänen luunsa olisivat murtuneet ja muu ruumis muodottomaksi muokkaantunut, jos hän olisi ollut sen paikalla. Miehet nauroivat ja pitivät sitä pilana, mutta Rolf oli nähnyt tarpeeksi. Hän päästi itsensä maahan ja juoksi pois, hyvin käsittäen, että ne olivat hänen hyvästinsä.
Mutta minne? Kuinka luonnostaan hänen askeleensa kääntyivät pohjoista kohti Reddingiin päin, ainoaan toiseen paikkaan, minkä hän tunsi. Mutta ei hän ollut mailiakaan kulkenut, ennenkuin pysähtyi. Kuului pesukarhu-koiran haukkumista metsistä, jotka olivat lännessä Asamukin jokivarressa. Sitä kohti hän alkoi astua. Koiran kuuleminen on yksi asia, metsämiehen löytäminen toinen; mutta viimein ne lähenivät. Rolf huikkasi kolme kertaa ja Kuonab vastasi.