[IV.]
Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.
Ei yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf oli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä ensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli, hän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin sinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion eteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet heidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit intianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista. Kerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka olivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän törkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei semmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin köyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas, jalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli kankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella kiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo kauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat koivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen miehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu pyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.
Intiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun haistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka intianiksi merkitsi, että "ei hätää mitään, oikeita miehiä", irrotti sitten nuoran ja talutti koiran ulos. "Otappa tuo", sanoi intiani ja osotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli epäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä. Rolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab sanoi: "Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen aika tulee, — ehk'ei milloinkaan".
Molemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka oli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu pudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli toipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin irti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka hyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti uikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet jäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti äristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien ja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi siellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran takaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka tavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja haukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut ensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa otusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.
Kuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun. Suurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten, kylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin keinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia opetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava, sitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä löytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava ja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun otuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta loppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä edellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut muuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.
Tämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta mitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä herännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi vastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se puolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen nuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain ajatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun koira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se kehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin lumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään. Silmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei sattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle houkutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken huomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän pöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.
"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä opetan."
Koira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä paisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä ei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin kuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika parkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti ruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa isän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on wigwamissa suuri. Rolf sai vältetyksi muutamia julmia iskuja, mutta tuli sitten ahdistetuksi kallionkoloon. Ruoskan siima sattui hänen kasvojensa poikki kuin punahehkuva rautalanka.
"Nyt minä sain sinut!" rähähti ilkimys.
Rolfin otti epätoivo. Hän koppasi maasta kaksi isoa kiveä ja sinkautti toisen kamalassa totuudessa setänsä päätä kohti. Mikko ajoissa väisti, mutta toinen, joka lensi alemma, sattui hänen reiteensä. Mikko karjui tuskasta. Rolf kaappasi äkkiä enemmän kiviä ja kiljasi: "Tulkaa vielä askelkaan, niin minä tapan!"