"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan," vastasi intiani.
"Missä?"
Intiani viittasi Asamukin lampea kohti.
"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?"
"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni."
"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan," ehdotti Rolf tarkemmin ajattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.
Intiani nyökkäsi päätään. "Huhua kolmasti, ellet löydä." Pussin pesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin niin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään lehmää kotiin.
Oli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona asiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti, niillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui järkimiesten vanhaan viisauteen: "Kun et tiedä, ole tietämättä." Ja myös: "Kun ei ympäri, niin ylitse."
Ruokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat, kanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja puuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset vankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa likoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa, korjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa kuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti viemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun halutti.