Viisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä viisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.
"Käy sisään, poikani," sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika onneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä oli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias nuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.
[III.]
Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.
Prue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun Rolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja vielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena oppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten karttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää itselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän ahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut kiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada hyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf muisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden aikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.
Tavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen viitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä jokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä enemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä pöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli edellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan tietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili siihen suuntaan, että Rolfinkin "hyvin pian täytyi yötyöhön oppia." Tämä oli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli saanut.
Urhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa väkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta kun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten säästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää kuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät opetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä kiirastulessa.
Rolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi hänelle ystävän.
Eräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää laitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka viittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan tummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo harmaitakin karvoja joukossa — vieras epäilemättä oli intiani. Hän kohotti pussiaan ja sanoi: "Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon suulla, minä sohin pesukarhun pussiin." Rolf mielihyvin otti pussin ja piti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää oli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä alkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen ja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti hiukan ja laskeutui sitten maahan.
"Mitä aiot sillä tehdä?" kysyi Rolf.