Kauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan tarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.
Hänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari biisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai varastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.
Tuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia päin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin talorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres hirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko oli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat toisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla pois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä "solvaissut". Kiroten hän lähti intianin perään "ravistamaan semmoiset tavat hänen nahkoistaan". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä ympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.
Jotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he saavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen äänen sanovan hänelle: "pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen." Hän sen vuoksi vain morahti: "mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan poliisia." Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli poistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.
Kittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa sotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät tulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen, selvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja lisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat Connecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli vanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se olisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon tahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset olivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he olivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan nuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä olisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian pitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon. Alati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan, ylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi suutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku hitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se pilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan puutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika onneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli sekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen, joka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin perinnöttömänä maailmalle joutunut.
Äidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä olisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden päästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut kummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei hänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan kunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.
Raamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä vääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien tuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän tyytyi puolinaisuuteen: "Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun kanssani", ja "lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki." Ja sitten hän lopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: "Joka totuudessa tointaa ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee."
Hänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen silmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat hänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja pudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.
Niin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli saanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, "Robinpoika Crusoen" niinikään, hän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla läsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli hänelle kanssaihmisiksi antanut.
Samana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti Reddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään, jossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä varten kotikin.