"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen toimeen?"
"Ugh!"
Ryhdyttiin siis puuhaan.
Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta. Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli käännettynä viistoon eteenpäin.
Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen, siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella. Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.
Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin metsämieskunnia.
He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.
He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, — se varmaankin oli jonkun suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni. Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli valtava musta kalastaja-näätä.
"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi ja puhkaisisi kanuun.
Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja möristen kuin karhu.