Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa. Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti, muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.
Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä kuollutta kalastajanäätää.
Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.
Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.
[LXI.]
Rolf Vanilta oppia ottamassa.
Mies ei voi ajaa omaa asiaansa, sen enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen määrätä oikeata rohtoa, — sano' Si Sylvanne.
Kuinka paljoa etevämmäksi Rolf tiesikin itsensä joella ja metsässä, niin yksi paikka kuitenkin oli, jossa Van Cortlandt otti johdon, nimittäin niissä pitkissä keskusteluissa, joita heillä oli milloin nuotiotulen ääressä, milloin Vanin omassa mökissä, johon Kuonab harvoin astui.
Mieltäkiinnittävimmät asiat, mitä näinä joutohetkinä pohdittiin, olivat vanha Kreikka ja nykyinen Albany. Van Cortlandt oli lukenut paljon Kreikan kirjallisuutta, ja tavattuaan hartaan kuulijan kertoi hän tälle jännittäviä juttuja Priamoon Ilionista, Atheenasta ja Pergamonista, innostuneena kuten ainakin opettaja, tavatessaan oppilaan, jota vanha klassillinen aika viehättää. Ja kun hän ulkoa lausui runoa Troijan piirityksestä ja kreikkalaisista sankareista, niin Rolf sitä kuunteli hartain mielenkiinnoin, joka oli sitä ihmettelevämpää, kun hän ei niistä asioista mitään tiennyt. Mutta hän sanoi, että se kuului tosipuheelta ja miesten astunnalta, jotka olivat lähteneet suuria aikaan saamaan.
Mieluisena puheenaineena Rolfille oli niinikään Albany, valtiollinen elämä, hallituksen talo virastoineen, yhteiskunnalliset ja valtiolliset renkaat ja juonet. Rolfia politiikka ja seuraelämä naurettavine piirteineen ja kujeineen suuresti huvitti, epäilemättä siitä syystä, että Van Cortlandt esitti asiat huvittavassa valossa. Ja monta kertaa Rolf ihmetteli, kuinka järkevät ihmiset saattoivat aikaansa menettää semmoisiin hullutuksiin ja lapsellisuuksiin, mitä seuraelämän tavat hänestä olivat. Van Cortlandt hymyili hänen huomautuksilleen, mutta ei vastannut pitkään aikaan.