"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."
Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.
"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa. Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, — ja hätää ei ole lainkaan."
Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.
Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.
Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa, ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan pahaan pulaan.
Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.
Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."
Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden, melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa, mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat olivat toisia miehiä.
"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa velvollisuutemme on taistella."