"Katsos tuota?" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita avopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. "Nyt saat nähdä, mitä tiedusteleminen on." Hän vilkasi mille suunnalle savu painui, huomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: "Katsos! minä otan jouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion päästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan."
Sitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että intiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti jousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen alle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin ruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan partaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan askeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata päätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei ollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani pettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan turvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.
Intiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja kyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain ruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten avoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta leveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten oli sen paikan poikki päästävä?
Valkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani perusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe etäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se nostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän voisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion. Sanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.
Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.
Avoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti joutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten pölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.
Alati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa, uurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla, mutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään väräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei näkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että sarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne. Kuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan sovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän ja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen karpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan ruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi lähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän karpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi tilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä antoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli sarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti, joten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen katse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta sitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen pettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab peräytyi viisitoista askelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja haisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään, tuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä vihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen takaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti suurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan alta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin käsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli tuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi toiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan ponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään; tämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi kohotettuna ja huusi:
"Hoo-oo."
Hän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin metsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui — nousi — kompastui uudelleen — eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.