Kaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei tarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat järjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun he kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa jatkaakseen.
Oswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta kovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky pyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.
Mutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt matka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä tavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat saattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden mailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään, mutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat hyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan kiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet sahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko jo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan ponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras päivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen ajatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat hartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja kiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä samana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki edellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin pitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab, kiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä, milloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen vastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.
Oli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän ainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli tuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He vuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa. Kuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille. He olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle suurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen; kymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta juostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin yhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti nurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin ja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf suistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän partaalle saakka.
Kuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani oli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä; hetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja voimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa pää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni vetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi jääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti vavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.
Mutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen vaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa ja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat paleltuisivat sitä helpommin.
Hän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron keskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä Rolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun nuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen. Lämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa, mutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat uudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin liian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja seuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita ja pehmitteli mokkasineja.
Oli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki ehdotukset, että oli matkaa jatkettava. "Ogdensburg on aseissa", hän sanoi. "Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä."
Kello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina pitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista viivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin ponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he kulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä näkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja muutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko tämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät — että siellä liehui tangossa Englannin lippu.