Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos, hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?
Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan, että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen ja parintuhannen miehen vaiheilla."
"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.
Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.
Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen. Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa. Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".
Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa paraatin, eikä laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi saattanut siihen saapua.
Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.
Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.
Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä: "Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".
Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan satimiin.