[LXXXII.]
Macombin tiedustelijana.
Kenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut johtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin muuttamaan suunnitelmansa, — mutta millä tavalla? Tekisikö hän sivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö Canadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai yrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella väkirynnäköllä?
Mikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä toteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla katseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon vaipuessa sateiseen länteen.
Mutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi tapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita koolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc Glassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour nimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.
Heille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville, oliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen rykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle kiertoliikettä suorittamaan.
Kukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki länteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour ja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä Plattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön tullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.
Sinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan jälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen eri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour nopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen. Vielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden partaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.
Metsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena syyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen korvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen sykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.
Puolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän kuuli huuhkajan huhuavan: